Kun maailma katsoo takaisin

Hirven katseessa oli rauha. Hetken aikaa maailma katsoi minuun. Ei uhaten, vaan kysyen: voinko antaa toisen olla?

Pohdin tässä kirjoituksessa kohtaamista mielen ja todellisuuden rajapinnassa – sitä hetkeä, jossa mieli voi muuttaa yhteyden peloksi.

Hirven katse

Hirviuros on vieraillut viime päivinä pihassani ja viereisessä metsässä. Se on rauhallinen, mutta sen läsnäolo on valtava – kuin itse metsä olisi tullut näkyväksi.

Eräänä päivänä kohtasimme polulla. Se pysähtyi, katsoi, ja arvioi tilannetta pitkään. Olimme ehkä kymmenen metrin päässä toisistamme. Astuin sivuun polulta, pois sen tieltä.

Minussa heräsi varovaisuus ja lumoutuminen yhtä aikaa. Pysähtynyt tila jatkui ainakin 10 minuuttia. Yritin hillitä kiihtymystäni puhumalla sille lempeästi. Videolla kuuluu ääneni värinä. Olen huomannut, että puhuminen tepsii, jos haluan viestittää eläimelle, joka on jo havainnut  minut, etten ole uhka. Äänen käyttö auttaa minua pysymään kehollisesti pehmeänä. Videolla kutsun tätä jättiläismäistä olentoa ”muruksi”. Sitä se tuskin ymmärtää, mutta ääneni värinä poistaa uhkaavuuttani.

Hirven katse ei keskity yhteen pisteeseen. Kun se katsoo, se samalla kuuntelee, haistaa, tuntee maata sorkkiensa alla.

Hirven katse on erilainen kuin ihmisen. Me fokusoimme ja keskitymme – usein pelon, hallinnan tai varmuuden tarpeesta. Katseemme lävistää, koska haluamme tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Hirven katse ei tee niin. Se ei keskity yhteen pisteeseen. Kun se katsoo, se samalla kuuntelee, haistaa, tuntee maata sorkkiensa alla.

Siinä katseessa on rauha, joka ei kohdistu minuun, vaan asettaa minut osaksi maisemaa. Ehkä siksi hirven silmissä näkyy sielukkuus: se ei yritä hallita maailmaa, vaan on sen kanssa yhtä.

Sitten, rauhallisesti, askel kerrallaan, se alkoi lähestyä. Ymmärsin, että se oli lopulta päättänyt kulkea aivan vierestäni – metrin päästä. Aistini eivät viestittäneet vaaraa, mutta päässäni huusivat varoitukset: ”hirvi voi olla vaarallinen, pysy kaukana.”
En kyennyt pysymään hiljaa. Kun se tuli lähelle, suustani purkautui jonkinlainen mölinä – vaistonvarainen ääni, joka oli sekoitus pelkoa ja yritystä olla uhkaava.
Hirvi säpsähti, kiihdytti juoksuun, mutta jatkoi samaa reittiä, suuntaa muuttamatta.

Myöhemmin jäin miettimään, miksi en kyennyt luottamaan aisteihini, jotka hetkeä aiemmin olivat kertoneet, ettei vaaraa ole. Tunsin myös jonkinlaista häpeää kyvyttömyydestäni olla osa hetkeä, olin pikemminkin mölisevä olento luonnossa.

Hirven katse ja kasvojen etiikka

Olen aiemmin kirjoittanut karhusta ja kasvojen kohtaamisesta– hetkestä, jossa toisen olennon yksilöllisyys tulee näkyväksi tavalla, jota ei voi täysin selittää.

Filosofi Emmanuel Levinasin mukaan juuri siinä, ennen sanoja ja ajattelua, syntyy etiikka: vastuu, joka ei ole sääntö vaan värähdys.

“Älä tapa”, hän kirjoittaa, ja tarkoittaa: älä sulje pois, älä määritä, älä hallitse.

Nyt tuo ajatus palaa mieleeni, kun ajattelen hirveä, joka kulki ohitseni polulla.

Olimme hyvin lähellä toisiamme – minä, jonka päässä soivat varoitukset, ja se, jonka olemuksessa ei ollut mitään uhkaavaa. Hirven katse ei vaatinut mitään, ei mitannut eikä uhannut. Se vain oli, ja tuossa olemisessa oli rauha, joka teki mieleni levottomaksi.

Ehkä juuri tämä on ihmisen vaikeus: olla läsnä toisen kanssa ilman, että alkaisi puolustautua.
Mielemme maailma on täynnä ennakkotietoa, varoituksia ja kuvitelmia.
Kun suuri eläin seisoo vieressä, se nostaa pintaan jotakin syvempää kuin pelon – kyvyttömyyden olla yhteydessä.

Mieli haluaa sulkea yhteyden, koska yhteys on arvaamaton.

Kun totuttu tulkinta särkyy, syntyy uusi mahdollisuus: yhteys, jossa emme enää tiedä kumpi katsoo ja kumpi tulee nähdyksi.

Ranskalainen filosofi ja etologi Dominique Lestel kirjoittaa, että eläin luo merkityksiä ruumiillaan.

Se ei ole meille vain näky, vaan tapahtuma, jossa maailma tulee todeksi.

Ehkä siksi hirven läsnäolo tuntui niin voimakkaasti: Hirvi ei ole “toinen olento” ihmisen vastaparina, vaan osa samaa ruumiillista virtaa, jossa mekin olemme – maa, ilma, tuoksut, hengitys.

Lestel puhuisi tästä ehkä “yhteiselona”: tapana olla maailmassa, joka ei tarvitse hallintaa, vain suostumista.

Itävaltalainen fenomenologi Martin Huth puolestaan puhuu interanimalisuudesta – ihmisen ja eläimen välisestä ruumiillisesta yhteydestä, jossa ei ole selkeää rajaa toisen ja itsen välillä.
Hän muistuttaa, että eläimen kohtaaminen ei ole pelkkä havainto, vaan tapahtuma, jossa molemmat muuttuvat.

Ehkä juuri niin tapahtui minullekin: hirvi ei vain kulkenut ohitseni, vaan muokkasi olemiseni rytmiä, pakotti kehoni ja mieleni uuteen järjestykseen.

Huthin mukaan tällaiset hetket voivat häiritä meitä, koska ne rikkovat  turvaa luovan tavan, jolla olemme oppineet katsomaan eläimiä – alistettuina, etäällä, määriteltyinä.

Mutta kun totuttu tulkinta särkyy, syntyy uusi mahdollisuus: yhteys, jossa emme enää tiedä kumpi katsoo ja kumpi tulee nähdyksi.

Olemisen vaikeus

Ihmiselle on vaikeaa olla yhtä olevaisen kanssa. Vaikeaa pysyä hetken hiljaisuudessa ilman, että mieli alkaa tuottaa uhkakuvia. Se on mielen tehtävä – suojella, varoittaa, tulkita – mutta usein se tekee sen liikaa. Kun hirvi lähestyi minua polulla, kehoni oli vielä osa maisemaa, mutta mieleni ehti jo rakentaa tarinan vaarasta.

Mieli näkee menneisyyden ja tulevaisuuden päällekkäin nykyhetken kanssa. Sen aistiminen ei ole välitöntä, vaan suodatettua: kokemustemme, kulttuurin, ja lajihistorian läpi kulkenutta.

Siksi todellinen kohtaaminen – toisen olennon, ihmisen, eläimen tai luonnon – on niin harvinaista. Me emme katso, vaan arvioimme. Emme kuuntele, vaan tulkitsemme.

maailmaa ei ole tehty hallittavaksi,

vaan kohdattavaksi

Levinas kirjoittaa, että kohtaaminen toisen kanssa on eettinen tapahtuma, joka ylittää tiedon. Toisen kasvojen edessä ihminen ei hallitse, vaan joutuu vastuun äärelle. Ehkä hirven katse oli juuri sitä: muistutus siitä, että maailmaa ei ole tehty hallittavaksi, vaan kohdattavaksi.

Aistit – tuo hiljainen, alkuperäinen kieli – kertoivat, ettei vaaraa ollut. Mutta mielen kerrostumat, kaikki nuo tallentuneet varoitukset ja perityt pelot, nousivat pintaan ja vääristivät todellisuuden. Pelko ei ollut suhteessa siihen, mitä oli läsnä, vaan siihen, mitä mieleni kertoi olevan mahdollista.

Ja kun ihminen ei pysty olemaan rauhassa tuon eron kanssa – mielen ja todellisuuden, hallinnan ja olemisen – pelko voi muuttua aggressioksi, ja aggressio vihaksi.

Se on yritys palauttaa hallinta, kun yhteys on menetetty.
Siitä kumpuaa myös tuho, jota ihmiskunta levittää ympärilleen: kyvyttömyydestä sietää omaa avuttomuuttaan liittymisessä maailmaan ja toisiin.

Kun hirvi katsoi, se ei katsonut minua ihmisen tavoin. Sen tietoisuus oli jaettu – osa yhteistä metsää, tuulta, tuoksuja, ääntä, aikaa.

Ehkä juuri siksi sen katse tuntui sielukkaalta: ei siksi, että se olisi kuin me, vaan siksi, että se on yhä yhtä sen kanssa, mistä on tullut.

Kun kohtasin hirven, olen pohtinut, että mieleni ei pelännyt niinkään eläintä, vaan mahdollisuutta olla yhteydessä. Olla siinä, ilman väliin tulevaa tulkintaa.

Ehkä juuri siinä hetkessä, kun yhteys on mahdollinen, mieli alkaa kiljua — kuin vartija, joka pelästyy omaa tarpeettomuuttaan.

Kun ajattelen nyt sitä kohtaamista, ymmärrän, ettei kyse ollut pelosta, vaan kohtaamisesta, joka ylitti mieleni kyvyn käsittää.

Se oli sama etiikan hetki, josta Levinas puhuu – mutta laajennettuna ihmisyyden rajojen yli.

Hirven katse oli kasvojen kohtaaminen toisenlaisen olemisen kanssa. Se kysyi minulta vain yhtä asiaa: voinko antaa toisen olla?

Ehkä eettinen vastuu alkaa juuri siitä – siitä, että suostun olemaan hiljaa, vaikka mieli huutaa. Siitä, että tunnistan toisen elämän oikeuden, ennen kuin alan määrittää sen merkitystä.

Ja ehkä siinä hiljaisuudessa, hetken ajan, ihminen voi olla jälleen osa maailmaa, jota ei tarvitse omistaa.