Liike kohti – aggressio, pelko ja kaipuu yhteyteen
Aggressio on usein väärinymmärretty voima. Se voi rikkoa – mutta se voi myös palauttaa yhteyden. Villieläinten tarkkailun, ruumiillisen kokemuksellisuuden ja psyykkisen kivun kautta syntyy ymmärrys siitä, miten aggressiosta voi tulla tie kohti toista.
Karhujen kieli – ruumiillinen dialogi
Karhu lopettaa syömisen löytämällään haaskalla ja kääntyy kohti lähestyvää lajitoveriaan. Matala murina kantautuu ympäri laajaa suoaluetta. Päät painuvat alas ja liikkeet hidastuvat. Aggressio purkautuu.
Pysäytyskuvista voi nähdä, että karhut ovat koko ajan ”dialogissa” keskenään – katsein, elein, kehoillaan. Ne eivät pyri vahingoittamaan toisiaan vakavasti, vaikka paini rajulta ihmisen silmään näyttääkin. Ne eivät ole omien tunteidensa sokaisemia. “Keskustelu” päättyy toisen alistumiseen. Syömisjärjestys on selvitetty.
Karhujen keskustelua
Aggressio ei aina tarkoita vihaa
Helena Telkänranta (s. 1970) on suomalainen biologi, filosofian tohtori ja tietokirjailija, joka on erikoistunut eläinten käyttäytymiseen ja kognitioon. Hän kuvaa teoksessaan Millaista on olla eläin uusinta tietoa eläinten kyvyistä, aisteista, tunteista ja älykkyydestä. Telkänranta erottelee nisäkkäillä esiintyvät kolme aggressiotyyppiä: vain yksi niistä liittyy vihaan tai raivoon.
Saalistukseen ja lisääntymiseen liittyvissä aggressioissa ei ole kyse vihasta. Ne toteutuvat viettien ohjaamina, mielihyvää tuottaen.
”Leijona ei vihaa seepraa sen enempää kuin kani vihaa porkkanaa,” Telkänranta kiteyttää.
Sen sijaan vihaan liittyvä aggressio on puolustusreaktio, jonka ytimessä on pelko – vaarasta omalle hengelle, jälkeläisille tai lauman jäsenille.
Ruumiillinen aggressio voi olla pelon ja vihan yhdistelmä – mutta se ei ole tuhoavaa. Tässä kuvassa karhuemo puolustaa pentujaan uroskarhulta. Se huutaa, paljastaa voimansa ja seisoo toisen edessä, kunnes uhka väistyy. Tämä ei ole hillitön raivo – vaan selkeä, intensiivinen, suuntautunut liike, joka sanoo: “Sinä et saa tulla lähemmäs.”
Tämä on vihan muoto, joka suojaa elämää.
Aggressio elämää ylläpitävänä liikkeenä
Myös ihmisellä, nisäkkäänä muiden joukossa, pelko laukaisee vihan. Mutta toisin kuin muilla eläimillä, ihmisen uhka-arviot eivät aina kumpua hetkellisestä, todellisesta vaarasta. Meidän kokemustamme muovaavat monikerroksinen psyyke, menneisyyden haavat, tiedostamattomat siirtymät ja merkitysten virrat.
Sana aggressio juontuu latinan verbistä aggredi, joka koostuu osista ad (kohti) ja gradi (astua). Aggressio ei siis alkuperäisesti merkitse hyökkäystä, vaan liikettä kohti jotakin. Tämä liike ei ole itsessään vihamielinen. Päinvastoin, se voi ilmetä esiin tulemisena, etenemisenä, rohkeutena, määrätietoisuutena, haluna kohdata epäoikeudenmukaisuutta, tehdä näkyväksi sen, mikä on väärin – tai haluna korjata vuorovaikutuksessa syntyneitä väärinkäsityksiä.
Vasta myöhemmin, erityisesti sotilaallisessa ja psykologisessa kontekstissa, sanan merkitys alkoi viitata uhkaavaan, vihamieliseen toimintaan.
Kun yhteys katkeaa
“Pahin kärsimys on se, jota kukaan ei näe” – Simone Weil
Simone Weil (1909–1943), ranskalainen filosofi, mystikko ja aktivisti, kirjoitti koskettavasti pahuuden ja yhteyden merkityksestä. Hän ei aseta pahuutta yksilön harteille yksinomaisena vastuuna, vaan kutsuu tarkastelemaan myös yhteisön osuutta – sitä, miten yhteys voidaan katkaista ei vain sisältäpäin, vaan myös ulkoa.
Weilin mukaan todellinen pahuus ei synny ensisijaisesti raivosta tai julmuudesta, vaan siitä, että ihminen menettää yhteyden toisiin ja itseensä. Kun toinen ei enää näyttäydy elävänä olentona, vaan esineenä, kohteena, esteenä tai uhkana, empatia ei enää rajoita toimintaa – ja aggressio voi muuttua epäinhimillistäväksi voimaksi.
“Pahin kärsimys ei ole kipu, vaan tunne siitä, että se ei merkitse kenellekään mitään.”
Väkivalta ei Weilin mukaan pelkästään satuta – se riistää ihmiseltä hänen ihmisyytensä. Se on dehumanisaatiota: katseen kadottamista, jossa toista ei enää nähdä elävänä. Ihmisen kyky pahaan ei selity biologialla. Se liittyy siihen, että psyykkinen rakenne voi murtua tai kangistua: ihminen ei enää toimi suhteessa, vaan mekaanisesti – kuin katkolla olevana osana omaa kokemusvirtaansa.
Tällaisessa tilassa viha voi puhjeta irrationaalisesti, yllättäen, kohdistua vääriin ihmisiin ja jättää jälkeensä sekä uhriin että tekijään tyhjyyden ja häpeän. Väkivalta, psyykkinen tai fyysinen, muuttuu näyttämöksi merkityksettömyydelle – kun katse, joka voisi palauttaa ihmisarvon ja yhteyden, puuttuu. Silloin alkaa myös yhteys omaan ruumiiseen ja tunteisiin kadota.
Katse, joka ei väistä
Ruumiillinen aggressio – tie takaisin yhteyteen
Villieläinten katseissa on jotakin, mikä muistuttaa meitä: aggressio ei ole paha. Se on elämää kohti kurkottava liike – halua suojella, tunnistaa, erottautua ja kohdata.
Mutta ihmiselle juuri ruumiillinen kokemus aggressiosta on usein voimakkuudessaan vaikein. Yhteiskunnassa vihaan liitetään häpeää, tuomiota ja pelkoa. Lapsena meille opetetaan olemaan kilttejä, pidättäytymään, piilottamaan kiukku. Niin opimme, että sen voima, ruumiillinen kokemus on vaarallinen – ja alamme pelätä sitä tiedostamatta liittäessämme sen hallitsemattomaan vihaan.
Kasvatus ei useinkaan tue aggression rakentavaa ilmenemistä. Se pyrkii pikemminkin poistamaan aggression – sen sijaan, että opettaisi, miten sitä voi ruumiillisesti kokea ja kantaa. Juuri silloin, kun ruumis täyttyy voimakkaasta energeettisestä tilasta, tarvittaisiin kyky säilyttää myös ajattelu ja valita toimintamalleja, jotka ylläpitävät dialogia ja yhteyttä.
Kun yhteys omaan voimaan katkeaa
Masennuksessa aggression tukahduttaminen näkyy usein ruumiissa ja käytöksessä: jähmeytenä, väsymyksenä sekä elämänhalun ja -suunnan sammumisena. Kun emme ole oppineet suhtautumaan turvallisesti vihan tunteisiin – pysähtymään ja kysymään, mikä on todellinen syy vihaani – pelko astuu näyttämölle. Menetänkö hallinnan? Hylätäänkö minut? Satutanko?
Tällöin kehittyy helposti tiedostamaton, ruumiillinen reaktio aggressioon – juuri siihen, joka liittyy kykyyn haluta, puolustaa itseään ja asettaa rajoja. Pelko alkaa estää yhteyttä tunteeseen, ja ruumis vastaa jännittymisellä, elävyyden rajoittamisella. Vähitellen ruumis ei enää tavoita elämää kohti kurottavaa voimaa – ja alkaa puhua masennuksen kieltä.
Ihminen menettää yhteyden aggression alkuperäiseen, emotionaaliseen, kokemukselliseen, ruumiilliseen muotoon: siihen, joka ei tuhoa - vaan tahtoo olla osana, tarvitsee, suojaa ja kurottaa. Siihen, joka haluaa elää.
Vihan torjuminen synnyttää usein suojatunteita ja reaktiomalleja: häpeää, vetäytymistä, itkua, välinpitämättömyyttä tai yläpuolelle asettumista. Ne suojaavat meitä siltä, mikä ei ole saanut tulla nähdyksi – edes sisäisesti koetuksi.
Joskus aggressio kuitenkin purkautuu äkillisesti, kun sille ei ole löytynyt sanoja tai tilaa – ja ruumiissa nouseva energeettisyys ei ole enää siedettävissä. Se näyttäytyy meille hallitsemattomana, kohtuuttomana vihana.
Silti silloinkaan ongelma ei ole itse aggressiossa, vaan siinä, että ihminen menettää yhteyden sen alkuperäiseen, emotionaaliseen, kokemukselliseen, ruumiilliseen muotoon:
Siihen, joka ei tuhoa – vaan tahtoo olla osana, tarvitsee, suojaa ja kurottaa.
Siihen, joka haluaa elää.
Kohti toista – silta ei saa katketa
Psykoterapiassa aggressioon palaaminen tapahtuu usein kehon kautta. Kun tunnistetaan jännitystä, katkennutta hengitystä, väistynyttä katsetta – voidaan alkaa erottaa myös aggression eri sävyjä: vihaa, surua, rohkeutta, tarvetta.
Simone Weilin mukaan yhteyden katkeaminen tekee meistä vaarallisia toisillemme. Mutta aggressio voi olla liike, jolla yhteys palautetaan – kun se eletään todeksi, tunnistetaan ja kannetaan.
Katse - yhteys syntyy
Aggressio ei ole pimeys. Se on elävän olennon tapa sanoa: olen tässä
Jos aiemmin ihmisten kokema uhka yhteiskunnassamme kumpusi pääosin sisäisestä maailmasta – sukupolvisista taakansiirtymistä, menetyksistä, torjutuista tunteista – on uhka tänä päivänä myös ulkoinen ja todellinen. Epävarmuus maailmasta, ilmastosta, arjesta ja tulevaisuudesta tunkeutuu ruumiisiimme, vaikuttaen monitahoisesti emootioihimme ja suhteisiimme – sekä ulkoiseen maailmaan että toisiin ihmisiin.
Suuri osa tästä tapahtuu tiedostamatta – ja juuri siksi se on erityisen vaarallista.
Kaikkein puhuttelevimpia hetkiä ovat ne, jolloin yhteydentunne saavutetaan kokemusten jakamisen kautta – ja myös ruumiillisella tasolla. Yhteyden palautuminen tuo toivon. Ruumiillinen kokemus kurottautumisesta toista kohti ei sekoitu vihaan, vaan haluun kuulua – olla osa laumaa, ja taistella sen emotionaalisen elävyyden ja luonnollisen vuorovaikutuksen puolesta.
Kun aggressio ei torju vaan kurottaa, se voi muuttua juureksi – sellaiseksi, jonka Simone Weilin mukaan tarvitsemme, jotta voimme todella kuulua. Yhteys ei synny hillitsemällä voimaa, vaan ohjaamalla se kohti toista. Siksi aggressio ei ole vastakohta yhteydelle – vaan sen alku. Se on elämänvoimaa, joka ohjaa meitä kohti yhteyttä ja ymmärrystä.
Ajatuksia herättävää kirjallisuutta:
• Helena Telkänranta: Millaista on olla eläin – Eläinten aistit, tunteet ja tietoisuus (Atena, 2015)
• Simone Weil: Juurettomuudesta (L’Enracinement, 1949), Painovoima ja armo
• Erich Fromm: Ihmisen sydän (The Heart of Man), pohdintaa rakkaudesta ja pahuudesta
• Donald Winnicott: kirjoituksia aidosta minuudesta ja varhaisesta aggressiosta
• Franz Ruppert: teoksia trauma- ja identiteettityöskentelystä
• Alice Miller: Lahjakkaan lapsen tragedia – tunteiden torjunnan pitkäaikaisista seurauksista
Lue myös kirjoitukseni