Kun haavoittuvuus puhuu

Mitä jos mielenterveyden häiriöt, vakavat psyykkiset murtumat tai riippuvuussairaudet eivät ole vain hoidettavia tiloja vaan myös tietoa?

Haavoittuvuus ei ole vain yksilön kokemus, vaan suhteen ja yhteisön tila. Se, mikä altistaa kärsimykselle, tekee samalla mahdolliseksi yhteyden. Yhteyden, jonka varassa yhteisen maaperän korjaaminen voi alkaa.

Auringon valaisema niitty peittyy äkisti sakeaan lumipyryyn.
Valo ei katoa, mutta se menettää varmuutensa. Hämäryys liukuu sen sekaan.

Niitty muuttuu tilaksi kuin huoneeksi. Ei seinien rajaamaksi, vaan kannatelluksi.
Tilan sisällä kohtaan kaksi olentoa: minä ja sarvipää.

Se astuu huoneeseen huomaamatta.
Hätkähtää.
Ja pakenee takaisin hämärän suojiin.

Niitty on yhteinen tila. Kohtaamisessa on läsnä enemmän kuin kaksi.
Kolmas: niitty itse, lumihiutaleet, siivilöityvä valo, äänet ja se todellisuus, joka jää havaintojen ulkopuolelle, mutta tekee kohtaamisen mahdolliseksi.

Kolmas

Kahden välissä, ryhmän jäsenten välissä ja ympärillä on aina jotakin, joka ei ole kummankaan hallittavissa, mutta jonka varassa suhteet syntyvät. Psykoanalyyttisissa teorioissa tätä on kutsuttu kolmanneksi: ei persoonaksi, vaan suhteessa avautuvaksi tilaksi, joka kannattelee sekä yhteyttä että erillisyyttä.

Kolmas ei poista haavoittuvuutta. Päinvastoin: se tekee haavoittuvuudesta jaettavaa. Kun jotakin jää meidän väliimme, loukkaantuminen ei enää ole vain yksityinen kokemus eikä vastuu yksisuuntainen vaatimus. Se asettuu tilaan, jossa siihen voidaan vastata.

Tässä mielessä kolmas ei ole suoja, vaan ehto. Ilman sitä altistuminen jää passiiviseksi ja vastuu yksinäiseksi. Kolmannen kanssa haavoittuvuus saa muodon, jossa se voi kääntyä vastavuoroisuudeksi. Se ei ole samuutta, vaan jaettu kokemus, molemminpuolista täydentyvyyttä.

Yhteinen tila

Kolmas ei ole henkilö eikä sovittelija, vaan suhteessa syntyvä ja aina läsnä oleva tila, joka kannattelee yhteyttä silloin, kun kahden välinen jännite ei enää kanna. Sen varassa vastavuoroisuus ei romahda loukkaantumiseen tai pelkoon.

Kolmas ei poista haavoittuvuutta, vaan tekee siitä kestettävää. Haavoittuvuus ei tällöin ole vain kahden välistä altistumista, vaan kykyä pitää tämä tila avoinna myös silloin, kun suhde horjuu. Ilman kontaktia kolmanteen, yhteiseen, haavoittuvuus kääntyy passiiviseksi kärsimykseksi tai vetäytymiseksi; kolmannen varassa se saa kielen ja rytmin, jossa sietämättömät tunteet eivät katkaise yhteyttä, vaan tulevat yhdessä kannatelluiksi.

Yhteisöllisesti tarkasteltuna tämä kolmas ei ole vain kahden väliin jäävä tila, vaan jaettu, usein tiedostamaton, kuin niitty, jonka varassa yhteisö kykenee kohtaamaan haavoittuvuutensa hajoamatta.

Yhteisö joka ei ole kontaktissa kolmanteen ei menetä vain käsitteellistä kehystä vaan jotakin paljon perustavampaa: yhteisen tilan, jossa oleminen on mahdollista ilman, että yksilön täytyy kantaa kokemus yksin.

Kolmas on usein huomaamaton ja hiljainen tieto, ei sääntö eikä ääni, mutta sen merkitys on valtava. Se on kuin niitty, jolla olemme yhdessä: tila, joka ei kuulu kenellekään, mutta jota ilman kohtaaminen muuttuu taakaksi ja kärsimykselle etsitään yksinäiset kantajansa.

Kolmannen puhe

Yksilön haavoittuvuus – psyykkinen oireilun ja riippuvuuksien kaltaiset murtumat – voidaan nähdä kolmannen puheena. Ei vain yksityisenä kipuna, vaan merkkinä siitä, että yhteinen tila ei kanna. Kun kolmas ei ole tunnistettu eikä kuultu, se alkaa puhua kehon ja mielen kautta. Tällöin haavoittuvuus ei ole vain yksilön alttius, vaan viesti: jotakin yhteisössä on heikentynyt, jotakin yhteistä on jäänyt vailla hoivaa ja korjaamista.

Mitä jos olisi jälleen aika kääntyä kuuntelemaan mitä ne jotka kärsivät eniten viestittävät yhteisestä todellisuudesta, jota sen emotionaalisen kivuliaisuuden vuoksi emme pysty tavoittamaan.

Kolmannesta dialogiseen haavoittuvuuteen

Haavoittuvuus on samanaikaisesti haavoittumisen riskiä ja avautumista yhteydelle   

Kolmas tekee haavoittuvuudesta kestettävää, mutta se ei vielä yksinään kerro, miten haavoittuvuus puhuu. Tässä kohdin haavoittuvuus alkaa vaatia erilaista ajattelua.

Filosofi Martin Huthin ajattelussa haavoittuvuus ei ole vain passiivista alttiutta tai suojelun tarvetta, vaan dialektinen suhde: se on samanaikaisesti haavoittumisen riskiä ja avautumista yhteydelle. Se mikä altistaa kärsimykselle, tekee myös mahdolliseksi vastavuoroisuuden, vastuun ja toiminnan.

Haavoittuvuus ei näin ollen ole vain se, mitä meille tapahtuu, vaan se, missä suhteet tapahtuvat.

Kolmannen avaamassa tilassa haavoittuvuus voi muuttua  dialogiseksi: ei vain kannetuksi kokemukseksi, vaan vastaukseksi, joka kutsuu toista vastaamaan. Juuri tässä mielessä haavoittuvuus ei ole eettisen suhteen alku vaan sen jatkuva jännite.

Haavoittuvuus on aina relationaalista: se kytkeytyy valtaan, rakenteisiin ja siihen,

kenen haavoittuvuus tulee kuulluksi ja kenen ei.

Huthin mukaan siis haavoittuvuutta ei tule ymmärtää vain passiivisena tilana tai suojelua vaativana heikkoutena. Haavoittuvuus on dialektinen: se on samanaikaisesti alttiutta loukkaantumiselle ja avautumista suhteelle. Se,  mikä altistaa kärsimykselle, tekee samalla mahdolliseksi yhteyden, vastuun ja myös poliittisen toiminnan.

Sen negatiivinen puoli – alttius väkivallalle, hyväksikäytölle ja haavoittumiselle – on erottamaton sen positiivisesta puolesta: kyvystä olla kosketettavissa, vastata ja rakentaa yhteistä maailmaa. Suojelun ja avautumisen logiikat eivät ole vastakkaisia, vaan pysyvässä jännitteessä toistensa kanssa.

Huth kritisoi ajatusta universaalista haavoittuvuudesta, joka koskisi kaikkia samalla tavalla. Tällainen yleistys voi peittää näkyvistä ne konkreettiset, historialliset ja rakenteelliset tavat, joilla haavoittuvuus jakautuu epätasaisesti. Haavoittuvuus on aina relationaalista: se kytkeytyy valtaan, rakenteisiin ja siihen, kenen haavoittuvuus tulee kuulluksi ja kenen ei.

Kun haavoittuvuus muuttuu dialogiksi

Äärimmäinen haavoittuvuus pakottaa kysymään miksi ihminen kärsii

Martin Huthin ajattelua vasten myös hoitomuotojen historia näyttäytyy haavoittuvuuden kuuntelemisena. Lääketiede, fysioterapia, psykoanalyysi ja psykoterapia eivät ole kehittyneet vain hyvinvoinnin ihanteista käsin, vaan ennen kaikkea kriiseissä: sodissa, vakavien sairauksien ja psyykkisten murtumien keskellä. Äärimmäinen haavoittuvuus pakotti kysymään, miksi ihminen kärsii – ei vain, miten kärsimys voidaan poistaa.

Vakavasti sairaat ja traumatisoituneet eivät olleet pelkkiä hoidon kohteita, vaan heistä tuli ymmärryksen lähteitä. Psyykkiset oireet alkoivat näyttäytyä viesteinä suhteista, historiasta ja rakenteista, eivät vain yksilön sisäisinä häiriöinä. Tässä mielessä psyykkinen sairaus voidaan ymmärtää myös kollektiivisena puheena: se paljastaa jotakin siitä, mikä yhteisessä maailmassa on säröytynyt. Hoitaminen muuttuu silloin korjaamisesta kuuntelemiseksi, ja haavoittuvuus paikaksi, jossa eettinen ja poliittinen vastuu alkaa.

          Vastaus kolmannen puheeseen on yritys

vähentää sitä kärsimystä

joka muuten järjestäytyy uudelleen

vallaksi, väkivallaksi ja alistamiseksi.

Kolmannen avaama tila ei tällöin jää taustaksi, vaan muuttuu dialogiseksi kentäksi, jossa haavoittuvuus ei ole vain jotakin, mitä kannetaan, vaan jotakin, mikä vastaa ja kutsuu vastaukseen. Tämä vastaus ei ole toissijainen eikä valinnainen. Se on historiallisesti ratkaiseva. Kun haavoittuvuuden puhe jää kuulematta, se ei katoa, vaan palaa muuntuneena: pelkona, viholliskuvina, sortona ja sotina. Historia toistaa itseään silloin, kun kolmannen ääni vaiennetaan.

Jos haavoittuvuuden dialogiin ei vastata, yhteisöjen syvin psyykkinen kärsimys – myös vallan rakenteita kannatteleva pelko – etsii purkautumisen muotoja, jotka vahingoittavat sekä toisia että itse yhteistä maailmaa. Haavoittuvuuden kuunteleminen ei ole siksi vain hoivaa tai empatiaa, vaan korjaavaa työtä yhteisön perustassa. Vastaus kolmannen puheeseen on yritys vähentää sitä kärsimystä, joka muuten järjestäytyy uudelleen vallaksi, väkivallaksi ja alistamiseksi.

Yhteinen niitty

Haavoittuvuus ei ole vain yksilön ominaisuus, vaan suhteen ja yhteisön tila: kolmannen puhetta. Se kertoo missä yhteinen niitty ei enää kanna. Kun tätä puhetta ei kuulla, joku alkaa kantaa liikaa.

Kun se kuullaan, haavoittuvuus voi muuttua dialogiksi – tavaksi olla yhdessä ilman, että kaikkea täytyy heti ratkaista tai korjata.

Silloin vastuu ei ala hallinnasta, vaan kuuntelemisesta, ja yhteisö voi ehkä hitaasti oppia vahvistamaan sitä maata jolla seisomme yhdessä.