Häpeän alta kohti yhteyttä

Häpeä voi olla sekä suoja että portti. Se ei ehkä anna vastausta, mutta se voi johdattaa kysymyksen äärelle: uskallanko tulla näkyviin niin, etten vain yritä kelvata, vaan voin todella kohdata toisen ja tulla itse kohdatuksi?

Kuvassa pieni sudenpentu ymmärtää, että nyt käytös on mennyt liian pitkälle. Pentu painaa päänsä  ja rauhoittaa tilanteen. Se voi näyttää häpeävältä, vaikka emme oikeastaan tiedä, kokevatko muut  eläimet häpeää samalla tavalla kuin ihminen.

Kyse on kuitenkin olennaisesta ja välttämättömästä reaktiosta kasvussa lauman jäseneksi. Pennun on opittava, missä kulkevat rajat, miten toisten lähellä ollaan ja miten oma voima sovitetaan yhteiseen elämään. Tämän tyyppinen pysähtyminen, säätely ja sen kautta oppiminen on olennaista myös ihmiselle.

Ihmisellä tällaisen häpeän ydin voidaan kuitenkin nähdä hyvin egosentrisenä. Se ei ensisijaisesti suuntaudu toisen hyvän tavoitteluun, vaan omaan tarpeeseemme tulla hyväksytyksi. Häpeä kiertyy minän ympärille: näyttäydynkö kelpaavana, ”hyvänä ihmisenä”, rakastettavana?

Häpeä voi pakottaa muuttumaan, mutta ei vielä avaa yhteyttä. Päinvastoin se voi sulkea ihmisen itseensä.

Häpeä on kilpi, joka suodattaa valoa molempiin suuntiin

Tässä kirjoituksessa lähestyn häpeää näkökulmasta, joka ei koske vain tekoa vaan olemista. Häpeää, jossa ihminen ei kyseenalaista vain omaa toimintaansa yhteisön jäsenenä, vaan sitä, onko hän ylipäätään tervetullut, rakastettu ja merkityksellinen sellaisena kuin on.

Tällainen häpeä muodostuu haavoittuvan, avoimeen kohtaamiseen kykenevän minuuden suojaksi. Se ei synny yksilön pahuudesta tai virheellisyydestä, vaan mielen tulkinnasta: jokin minussa on vääränlaista, kelpaamatonta tai pahaa ja siksi vaarassa tulla torjutuksi.

Psykoterapeuttisessa työssä, kuten myös jokaisen itsetutkiskelussa, tämä on usein yksi kaikkein vaikeimmin lähestyttäviä alueita. Häpeä ei tule helposti sanoiksi, vaan ilmenee ruumiissa, katseessa, väistöliikkeissä ja vaikeudessa pysyä yhteydessä toiseen ihmiseen. Kivuliaisuudessaan se on usein syvimmiltään tietoiselta mieleltä suojattua.

Se on kuin kilpi, joka suodattaa valoa molempiin suuntiin. Se säätelee, mitä ihminen uskaltaa ottaa vastaan toisilta ja mitä hän voi päästää itsestään näkyviin. Toisen rakkaus, myötätunto tai kiinnostus voi vääristyä kilven pinnalla, eikä sisältä nouseva kaipuu, tarvitsevuus tai halu liittyä pääse helposti esiin.

Tuon kilven päälle rakentuu minuus, joka lukee tarkasti ympäristön ohjeita: ei vain sitä, mitä ei saa tehdä, vaan millainen pitää olla niiden arvojen mukaan, jotka yhteisössä vallitsevat.

Kun häpeä muuttuu suojautumiseksi

Häpeä tekee haavoittuvuudesta vaarallista. Se hälyttää: jos näytät tämän heikkouden ja tarvitsevuuden, sinun arvosi kyseenalaistetaan. Se vetää ihmisen suojaan, hiljentää ja kääntää katseen pois.

Juuri siksi häpäiseminen on niin tehokas kasvatus- ja vallankäytön väline. Se ei ainoastaan ohjaa ihmisen käyttäytymistä, vaan koskettaa hänen kokemustaan omasta arvostaan ja paikastaan toisten joukossa.

Häpeä voi laukaista myös defensiivistä vihaa. Tämä on yksi tärkeimmistä syistä, miksi häpeää pitäisi ymmärtää syvällisesti. Kun ihminen kokee itsensä arvottomaksi, nöyryytetyksi tai mitättömäksi, kokemus voi olla psyykkisesti lähes sietämätön. Silloin häpeä voi muuttua ulospäin suuntautuvaksi vihaksi tai raivoksi.

Raivo toimii tällöin psyykkisenä suojana häpeää vastaan. Se palauttaa hetkellisesti kokemuksen voimasta, kontrollista ja arvosta.

Häpeä voi kääntyä hyökkäykseksi toista vastaan silloin, kun ihminen ei pysty jäämään kokemukseen omasta paljaudestaan ja arvottomuudestaan.

Se voi tuntua olemassaolon taistelulta.

Häpeä voi suurentaa joskus pienenkin tapahtuman kokemukseksi, jossa oma arvo, paikka toisten joukossa tai koko psyykkinen olemassaolo tuntuu olevan uhattuna. Ihminen voi silloin yrittää palauttaa arvonsa vallan, kontrollin tai toisissa herättämänsä pelon kautta.

Eläinten käyttäytymisen tutkija Helena Telkänrannan mukaan vihaan liittyvä aggressio on nisäkkäillä puolustusreaktio, jonka ytimessä on pelko omaan henkeen, jälkeläisiin tai lauman jäseniin kohdistuvasta vaarasta. Aiheesta tarkemmin blogissani Aggressio, pelko ja kaipuu yhteyteen.

Ihmisen häpeään liittyvässä vakavassa aggressiossa uhka voi kohdistua ruumiillisen elämän sijasta psyykkiseen olemassaoloon. Nöyryytys, torjutuksi tuleminen tai arvon menettäminen voi tuntua vaaralta, jota vastaan ihmisen on puolustauduttava. Äärimmillään raivo voi toimia suojana kokemukselta, joka uhkaa mielen koossa pysymistä.

Häpeä yhteisöissä

Häpeään liittyvä puolustautuminen ei koske vain yksilöä. Häpeä syntyy suhteessa toisiin ja muovautuu yhteisöjen arvojen, normien ja odotusten kautta. Samalla siitä voi tulla yhteisesti kannettua: yhteisö voi rakentaa omia tapojaan peittää häpeää, torjua sitä ja siirtää sitä ulkopuolisiin. Yhteisöissä syntyy kertomuksia siitä, ketkä ovat arvokkaita, ketkä kelpaavat joukkoon ja ketkä uhkaavat yhteistä järjestystä.

Kun vääryyden, nöyryytyksen ja voimattomuuden kokemukset jäävät ilman turvallista jakamista ja sanoittamista, ne voivat muuttua kaunaksi. Silloin kipu ei enää etsi yhteyttä, vaan kohdetta, johon se voidaan sijoittaa. Häpeästä syntynyt viha etsii syntipukkia: jotakuta, jonka voi nähdä syyllisenä omaan arvottomuuden, menetyksen tai ulkopuolisuuden kokemukseen.

Tällöin mukaan tulee usein myös dehumanisaatio, toisen ihmisyyden häivyttäminen. Jotta toiseen voidaan kohdistaa halveksuntaa, torjuntaa tai väkivaltaa ilman, että myötätunto herää, hänet täytyy nähdä vähemmän ihmisenä: uhkana, taakkana, häiriönä tai kasvottomana osana viholliseksi nimettyä ryhmää.

Silloin häpeän synnyttämä puolustautuminen ei enää suojaa yhteisön haavoittuvaa ydintä, vaan alkaa rakentaa maailmaa, jossa toisten ihmisyys voidaan ohittaa.

Häpeä haavoittuvuuden portilla

Olen kirjoittanut aiemmin haavoittuvuuden dialektisuudesta tekstissäni Kun haavoittuvuus puhuu. Haavoittuvuus ei ole vain yksilön heikkoutta, vaan myös mahdollisuus yhteisen ymmärryksen syntymiseen. Se tekee meistä alttiita toisillemme ja avaa tilan vastuulle ja kohtaamiselle.

Käytännössä tämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista.

Haavoittuvassa asemassa oleva ihminen ei useinkaan tule toisten eteen avoimena tarvitsevuutena. Usein hän tulee häpeän ja sen synnyttämien suojien kautta. Siksi häpeään liittyvien reaktioiden mahdollisimman syvä ymmärtäminen on tärkeää kaikessa vuorovaikutuksessa ja erityisesti kohtaamistyössä. Niitä on tiettyyn rajaan asti kyettävä myös sietämään.

Häpeän alle

Häpeän lähestymisen lähtökohta on arvostava kohtaaminen turvallisissa olosuhteissa. Sekään ei kuitenkaan aina riitä, jos halutaan tavoittaa se, mitä häpeä suojaa.

Meillä voi olla vaistomainen tarve lievittää häpeän kokemusta nopeasti, ehkä siksi, että sen herättämää kipua ja avuttomuutta on vaikea sietää myös itsessämme. Lohduttaminen, vakuuttaminen ja myönteiseen kiirehtiminen voivat olla hyvää tarkoittavia, mutta ne voivat myös johtaa siihen, että häpeästä kimmahdetaan yhdessä pois. Silloin häpeän alla oleva kokemus ei tule jaetuksi, vaan jää edelleen tavoittamatta.

Häpeän alle ei yleensä päästä pelkällä tahdonvoimalla tai itsereflektiolla. Usein tarvitaan toinen ihminen, joka kestää hetken, jossa häpeä on yhä läsnä eikä käänny pois. Kyse ei ole vain sanojen kuuntelemisesta, vaan läsnäolosta ja tunnistamisesta.

Tunnistamisella tarkoitan tässä kykyä sietää itsessäni sitä kohtaa, jonka toisen häpeä herättää eloon, ja viipyä siinä hänen kanssaan.

Kaksi paljasta. Hetken yhteisen inhimillisen haavoittuvuuden äärellä.

Vasta silloin kohtaaminen voi tulla mahdolliseksi. Kysymys ei ehkä lopulta ole häpeän poistamisesta tai sen nopeasta lievittämisestä, vaan mahdollisuudesta kulkea sen läpi yhdessä.

Kun viha voi tulla ajatelluksi

Turvallinen tila ei tarkoita paikkaa, jossa vihaa ei ole. Pikemminkin se tarkoittaa suhdetta tai yhteisöä, jossa myös viha voi tulla näkyviin ilman, että se heti muuttuu hyökkäykseksi, häpäisemiseksi tai yhteyden katkaisemiseksi.

Olen nähnyt psykoterapeuttisissa ryhmissä, kuinka esiin tulevat konfliktit voivat olla hyvin merkityksellisiä silloin, kun ne uskalletaan ottaa yhdessä tutkittaviksi. Usein vihan alta alkaa vähitellen löytyä jotakin muuta: kokemus arvottomuudesta, ohitetuksi tulemisesta, ulkopuolelle jäämisestä tai siitä, ettei omalla olemassaololla ole merkitystä toisille.

Tällöin viha ei ole vain ongelma, joka pitäisi saada pois. Se voi paljastaa häpeän ja avata tien kohti yhteyttä. Tämä edellyttää, ettei ryhmä asetu liian nopeasti kenenkään puolelle toista vastaan eikä myöskään vaadi tunteen nielemistä. Tarvitaan tila, jossa voidaan kysyä: mitä tässä tapahtui meidän välillämme, ja mitä tämä tunne yrittää suojata?

Kun tällainen tila syntyy, viha voi muuttua välittömästä reaktiosta kokemukseksi, jota voidaan yhdessä ajatella ja sanoittaa. Se ei jää yksilön yksinäiseksi häpeäksi eikä ryhmän torjutuksi varjoksi, vaan saa todistajan ja suunnan. Silloin sen alta voi löytyä moraalista suuttumusta, joka ei pyri tuhoamaan yhteyttä vaan korjaamaan jotakin siinä rikkoutunutta.

Liike kohti yhteyttä

Kun häpeän suoja alkaa hellittää, näkyviin ei tule vain haavoittuvuus, vaan myös liike: halu kurottaa, puhua, pyytää, koskettaa, antaa oma panos ja löytää paikkansa toisten joukossa. Tätä voimaa voisi kutsua aggressioksi sanan alkuperäisemmässä merkityksessä. Ei hyökkäyksenä, vaan suuntautumisena kohti.

Toisin kuin häpeää torjuva viha, tämä aggressio ei pyri tuhoamaan yhteyttä. Se on elämän ulospäin suuntautuva voima, joka etsii yhteyttä uudelleen.

Ilman tätä voimaa haavoittuvuus voi jäädä piiloon tai odottamaan pelastusta. Ihminen voi toivoa, että joku näkisi hänet häpeän alta, mutta ei vielä uskalla itse tulla esiin. Aggressio tuo mukaan oman vastauksen: minä kurotan, minä puhun, minä haluan olla suhteessa.

Silloin yhteys ei ole vain sitä, että toinen kestää ja ottaa vastaan. Se syntyy myös siitä, että ihminen uskaltaa vastata. Hän ei tule näkyviin täydellisenä tai valmiina, vaan elävänä. Juuri siinä myös haavoittuvuus muuttuu dialogiseksi.

Filosofi Emmanuel Levinasin ajattelussa moraali ei ala ensisijaisesti oman hyvyyden tai tekojen oikeellisuuden mittaamisesta, vaan toisen kohtaamisesta. Häpeä voi tässä mielessä osoittaa meille, ettemme vielä ole todella kohdanneet. Olemme yhä oman arvomme, kelpaamisemme ja suojautumisemme varassa, emme vielä valmiita yhteyteen.

Ehkä häpeän alta esiin tuleva liike merkitsee juuri tätä siirtymää: oman kelpaamisen ympärille kiertyneestä maailmasta kohti toisten todellista läsnäoloa.

Häpeä ei ole vastaus, mutta se voi olla kysymys: uskallanko tulla näkyviin niin, etten vain yritä kelvata, vaan voin todella kohdata toiset ja kokea, kuinka maailma katsoo takaisin?

Lopulta emme tule näkyviksi erillisinä ja täydellisinä olentoina, vaan löydämme vähitellen uudelleen paikkamme osana elävää maailmaa: suhteessa toisiin ihmisiin, yhteisöön, eläimiin, maahan ja siihen elämän verkkoon, johon olemme koko ajan kuuluneet.

Tämän kirjoituksen keskustelukumppaneita:

Fredrik Westerlund - häpeä ja moraali

Martin Huth - The Dialectics of Vulnerability

James Gilligan - häpeä ja väkivalta

Mikko Salmela - häpeä, kauna ja solidaarisuus

Emmanuel Levinas - toisen kohtaaminen

.